Tonttuovi

Joulukuun ensimmäisenä päivänä tapahtuu jotakin maagista, ja meille materialisoituu asustelemaan ikivuotinen joulutonttumme Tippe. (Paitsi viime vuonna, kun Tippe oli kai nauttinut liikaa joulun iloa ja saapui vasta joulukuun toisena päivänä.) Tippe viihtyy meillä loppiaiseen asti, ja katoaa sitten jonnekin aina seuraavaan vuoteen asti. 

Tänä vuonna Tipen ei tarvinnut ryskätä sisään postiluukusta, sillä tein Tipelle oman oven!

Ensin ei meinannut tapahtua mitään...

... mutta sitten lisäsin oven välittömään läheisyyteen houkuttimen.

Eikä tarvinnut kauaa odottaa kun alkoi tapahtua!

Nyt voi joulun odotus alkaa! Tippe tarjoaa kierroksen joulumieltä kaikille! 

Joulukortteja hyväntekeväisyyteen 2017 edition, osa 2

Kas niin pikku tontut ja muut nilviäiset, vastoin kaikkia odotuksia eli juuri niiden mukaisesti, tässä on osa kaksi eli toinen osa eli viimeinen osa tänä vuonna tekemistäni joulukorteista, jotka lähetin paikalliselle eläinsuojeluyhdistykselle myytäväksi. Että saa muutkin kissat kun meidän Paksu 1 ja Paksu 2 kinkkua joulupöytään. Vaikkei meillä kyllä ole kinkkua kyllä ylipäätään.

En olisi tälläkään kertaa selviytynyt urakasta yksin, joten kiitos avomiehelleni, joka urhoollisesti teki yhden kortin, jotta saadaan täysi tasaluku 26 täyteen.

Ensimmäiseen joulukorttipostaukseen tästä klikkaamalla.

Joulukortteja hyväntekeväisyyteen 2017 edition, osa 1

Jepujee.
Meinasin ensin, että en minä nyt kyllä mitään joulukortteja jaksa tänä vuonna tehdä, mutta niin minä taidan kyllä meinata joka vuosi.
Niin tein sitten tänäkin vuonna paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen myyjäisiin, tai mihin haluavatkaan, joulukortteja. Toivottavasti niitä joku ostaa. Muuten voi vähän hävettää.
Ystävät ja sukulaiset jäävät siis viimevuotiseen tapaan rannalle.
HAHA
HAHAHA
HAHAHAHAHAHAHA

Tässä ensimmäinen osio. Postaan loput kunhan tässä äärimmäisen hektisen tapahtumaköyhässä elämässäni ehdin.

Nauttikaa sillä välin tästä:

Toiseen joulukorttipostaukseen tästä klikkaamalla.

Glitter is the new black

Ystäväni täytti tuossa reilu viikko takaperin 30 vuotta. Koska olemme aikuisia, juhlien teemana olivat yksisarviset, keijut, glitter ja muu virastohenkinen.

Tein hänelle teemaan sopivan kortin. Tuo violetti tausta ja poni itse ovat jotain kiiltopahvia, jotka valon osuessa niihin häikäisivät niin että tässä marraskuun synkeydessä voisi luulla, että uusi tähti taivaalle syttyi ja vie meidät jonkun jeesusin luo. No niin ei nyt käynyt.

Tämän lisäksi tuhersimme siipan kanssa kutistemuovista kaulakoruja.
Hän halusi söötin pullaponin (malli löydetty ja läpipiirretty internetistä. Sori internet.).

Ja minä halusin jylhemmän pollen (malli löydetty ja läpipiirretty internetistä. Kiitti internet.).

Kutistuksen jälkeen (omani meni ainakin ihan rullalle mutta painelin sitä haarukalla suoremmaksi) näille leviteltiin liimaa ja glitteriä ja annettiin kuivua. Lopuksi käsittelin yksisarvikkeet läpinäkyvällä kynsilakalla, etteivät glitterit tippuilisi pitkin piennarta. Eivät tippuilleet.
Vaikka itse saatoimme hieman tippaa nauttiakin.
Ei helvetti että oli huono aasinsilta.
Tai yksisarvisen silta.
Paras lopettaa tähän.

Syntymäpäiväkorttiextravaganza!

No oikeesti vaan kaks korttia.

Tämän ensimmäisen kohdalla ehkä kävi niin, että:

1. Tule kutsutuksi kaverin synttäreille
2. Huraa
3. Hanki lahjat ja tee kortti
4. Lähde kohti kaverin asumusta
5. Muista hississä matkalla ylös, että unohdit lahjat ja kortin kotiin

Saatiin ne kuitenkin lopulta perille. Sitten pari kuukautta myöhemmin.

Tämä seuraava sen sijaan vietiin perille ihan ajallaan, mutta sen synnyssä oli muita ongelmia.
Kortti meni nääs avomiehen kaverille, jonka hän on tuntenut 6-vuotiaasta asti.
Minä: "No mitä tähän laitetaan?"
Avomies:" Emmiä tiijjä."
Minä:" No mist se tykkää?"
Avomies: "Emmiä tiijjä."
Minä."...okei. Laitan tähän sit tälläsii ja tälläsii."
Avomies: "Joo."
Minä: "Mitä kirjotan tähän?"
Avomies: "'Onnea paljon'."
Minä. "...okei. Onks nyt hyvä?"
Avomies: "Joo."
Minä: "Voi Jeesus."

Tuolin maalaaminen ja decoupageaminen

Minulla oli vuosikausia tämä tällainen keittiöntuoli.

Kehittelin sen varalle suunnitelman, mutta kyseisen suunnitelman piti odottaa sietämättömän kauan. Tuoli toimi nimittäin sanomalehtien keruupisteenä, enkä voinut lähteä suunnitelman toteuttamiseen ennen kuin olin löytänyt sanomalehtien uudeksi keruupisteeksi sopivan korin.
Eräänä päivänä kaikki unelmani kävivät toteen. Kori löytyi.
Halleloo, nyt mennään.

Avustajien läsnäolo ei ole vaadittua tai edes toivottavaa.

Ensin tuoli piti hioa, ja onneksi sain avomieheltä apua siinä. Siinä samalla saattoikin keskustella parisuhteen karikoista, ja nyt tiedän, mitä inhoan tässä maailmassa eniten:
1. Parisuhteen karikoista keskusteleminen
2. Hiominen
3. Imurin poistoilma
4. Tippuilevat esineet
5. Kaikki muu

Sen jälkeen maalasin tuolin väri kerrallaan, kaksi kerrosta joka väriä. Työ oli odotettua hankalampaa, koska tuolit ovat näköjään erinomaisen omituisen muotoisia. Joogasta oli pelkkää hyötyä, kun kääntelin itseäni ja tuoliani erilaisiin asentoihin. Lopulta en enää tiennyt, kumpi oli kumpi, koska maalia oli mm. paikoissa, joita melko varmasti olettaisin käsikseni, vaatteikseni ja silmäkseni.
Lisäksi kerroksia piti kuivatella jonkin aikaa. Kuinka kauan, en minä sitä tiedä.
Käytin kuitenkin ihan vaan akryylimaaleja, ja nehän kuivuvat nopeasti. Maalarinteippi (tajusin vasta hiljattain, miksi sen nimi on maalarinteippi) oli oiva apu, jotta värit eivät tuhriutuisi liitoskohdissa. No tuhriutui ne silti. Ja muuallakin kuin liitoskohdissa.

Lopuksi päällystin tuolin decoupage-tekniikalla käyttäen lahjapaperia. Lahjapaperi on halpaa (tämä maksoi Tokmannilla euron), runsasta (voi huoletta sählätä) ja kuosit ovat usein kauniita. Sitäpaitsi se toimii todella hyvin decoupagessa. Mallasin ja leikkasin sopivan kokoisen palan ja levitin uskaliaasti vedellä laimennettua decoupage-lakkaa istuinosalle ja lähmäsin paperin siihen kiinni. Melkein meni kupruilematta. (Ei mennyt.) Leikkasin ylimääräiset palat irti mattoveitsellä.

Ihan lopuksi lakkasin koko komeuden kaikkialta decoupage-lakan ja veden seoksella.
Ensin yläosan ja seuraavana päivänä (kuivui se aiemminkin, olin vaan laiska) heitin tuolin ketosilleen ja duunailin alaosan.

Liki viikko siihen meni. Ja sitten se oli valmis.

Ja tällainen siitä sitten tuli.

Siis onhan se ihan helvetin söötti.
Ja nyt noi toiset tuolit näyttää ihan ankeilta.

Spilling the T

Long time no see
Long time no see
Long time no see
Long time no see
Long long time no see
Long time no see

Edellinen teetaulu suistui muuton yhteydessä turmioon, kun se ei nyt vaan mahtunut juuri siihen pahvilaatikkoon juuri sillä tapaa, kuin sen olisi juuri silloin pitänyt.
Onneksi sain kuitenkin ajatuksen uudesta vastaavasta. Jonka toteuttamiseen meni ainakin puoli vuotta. Tekemiseen kaksi päivää. Vai oliko peräti kolme.

Minulla oli joutilaana tuollainen kissanraiskaama styroksinen kranssipohja Jonka päällystin erilaisin paperisuikalein. Piirsin teekannun. Oikeesti etin netistä teekannusilhuetin ja kopioin sen ensin kopiopaperille ja sitten nätille paperille. Sen liimasin kuviopaperille joka liittyi kranssipohjaan kiinni. Siihen vielä kukkasia timanttikeskiöineen.
Ta-vitun-daa.

Kehyskertomus

Olipa kerran kehys.
Se vietti vuosia askartelukorin pohjalla, odottaen että se pääsisi jonain päivänä täyttämään tehtävänsä kuvanpitimenä.

Kehys oli kuitenkin ruma, ja se alkoi jo menettää toivoaan siitä, että se koskaan saisi toteuttaa tarkoituksensa.

Päivä päivältä sen maailma musteni, sillä päivät seurasivat toisiaan, ja kehys vain odotti.

Kunnes jokin päivä koitti.

Kehys nostettiin askartelukorista.

Kehys oli innoissaan. Se näki viimein valon!
Miten kauniisti päivä paistoikaan.

Pian kehykselle kuitenkin tapahtui jotain odottamatonta. Sen lasi ja taustalevy irrotettiin, ja sen päälle alettiin sutia jotakin. Miten tahmaista! Pian sutiminen kuitenkin loppui, ja kehys nostettiin katseiden ulottumattomiin.
Se huolestui, sillä oliko tämä taas vain uusi paikka, jonne se sysättiin piiloon odottamaan? Vai oliko tämä kenties sen lopullinen tuho?

Pian kehys kuitenkin nostettiin uudelleen näkyville.
Ja taas sen päälle tuhrittiin sitä ällöttävää väriainetta!

Tälläkään kertaa operaatio ei kestänyt kauaa, ja kehys vietiin taas samaan paikkaan, jossa se oli odottanut äskenkin.

Yö laskeutui.

Aamu nousi.

Kehys odotti.

Sitten.

Kehys otettiin korkeasta piilopaikastaan ja vietiin taas sinne, missä sen päälle oli tahrittu sitä kamalaa väriä. Joka nyttemmin oli kuivunut sen pinnalle, kehys ilokseen huomasi.

Pian se havaitsi olevansa uuden tieteellisen salakokeen uhri. Sen päälle aseteltiin jotain kummallisia pieniä nypylöitä, jotka kiinnitettiin sen pintaan jollakin väriainettakin tahmeammalla aineella!

Ja taas kehys vietiin korkeaan piiloonsa.

"Mitä tämä oikein on?" se mietti.

Lisäksi nypylätkin olivat tulleet jäädäkseen, sillä seuraavaksi kehys joutui keimailemaan erilaisten paperinäytteiden edessä kuin mikäkin kehyskaupan uhri.

Toimittuaan tarpeeksi kauan vastentahtoisena mallina, kehys asetettiin paperin päälle, joka oli ilmeisesti valittu johonkin tehtävään.
Pian paikalle tuotiin kehyksen taustalevy ja lasi, ja mallattiin taustalevyä valittua paperia vasten. Paperiin piirrettiin taustalevyn avulla sen muoto, joka leikattiin irti.
Seuraavaksi kehys sai lasinsa takaisin! Mutta mitä, sen jälkeen väliin tunkeutui tämä vieras paperi! Ja lopuksi vasta tuttu taustalevy!

Seuraavaksi kehys kannettiin uuteen, kauniiseen paikkaan.

Ympärillä oli myös muita esineitä.
Kauniita esineitä.

Kehystä hävetti, sillä se tiesi olevansa ruma.

Mutta muut esineet ottivatkin sen luoksensa ihailun säestämin huudahduksin!

"Miten kaunis väri" ne sanoivat.

"Mitkä ihastuttavat ruusut!" ne huokailivat.

Kehys oli ymmällään.

Sehän oli vain vanha, ruma kehys, joka vietti pimeässä monta vuotta hylättynä.

Kunnes kehys alkoi tarkastella itseään.
Se oli saanut pintaansa uuden värin!
Ja epämiellyttävät nypylätkin olivat kauniita kukkia!
Ja vieras paperi oli nyt se kuva, jota sen oli määrä kantaa!

Kehys oli onnellinen.

Se ei ollut enää yksin, eikä pimeässä.

Sen pituinen se.

Hedelmävati hekumalliseksi

Ette usko kuinka vaikeaa on löytää hedelmäkulhoa.
Se on ihan saatanan vaikeaa.
Heitin edellisen muutossa pois, koska se oli risa ja koska ajattelin että "lol joku hedelmäkulho, äkkiäkös sellasen löytää".
No ei kyllä löydä! Neljättä viikkoa pyöri omenat ja appelsiinit keittiötasolla aiheuttaen kaaosta, sekasortoa ja terroria.
Mutta sitten. Leipälaatikkotuuningista innostuneena tajusin, että minähän voisin soveltaa samaa taktiikkaa myös muihin rumiin asioihin!
Mutta ei sekään nyt ihan yksinkertaista ollut, koska en meinannut löytää edes rumaa hedelmävatia.

Kunnes kaivoin kissakirpparilta käypän kulhon kutosella.

No tollanen ovaalihko puunvärinen möllykkähän se oli.
Tiskauksen jälkeen sudin ensin valkoista (akryyli)maalia ulkoreunoille.

Sitten tein sen muistaakseni kuivumisajan jälkeen uudelleen.
Ja kuivattelin jälleen.

Sitten alkoi se hankala osuus. Leikkelin epämääräisen kokoisia suikaleita kivasta lahjapaperista, siitä samasta jota käytin leipälaatikkoonkin sillä en ole kovin kekseliäs, ja decoupagetin ne kulhon reunoille ja pohjaan. Se oli ihan perseestä ja osa noista loivan reunan suikaleista onkin liimattu ihan päin helvettiä ja ne kupruilevat.

Sitten kuivateltiin taas, ja lopuksi liimalakkasin kaiken vielä kauttaaltaan. Mikä kuivuttuaan (!) osoittautui huonoksi ratkaisuksi, koska liimalakasta jäi ruskeita valumia tuohon valkoiselle pohjalle. Saatan siis vielä joutua maalaamaan sen kertaalleen valkoiseksi, jos jaksan. Voi olla että en, koska olen vähän laiska. Eivät ne mitenkään superhyvin onneksi näy. Mutta silti.
En oikeasti tiedä, miten tuo kestää käytössä koska kuten saatoin mainita, en liimannut sisäpintaa kovin asiantuntevasti. Mutta hyvä puolihan tässäkin on se, että asian voi korjata.
Kai.
Jotenkin.

Joo kyllä minä kävin ostamassa lisää hedelmiä näiden kuvien välillä.

Leipälaatikon plastiikkakirurgia

Tämä oli meidän leipälaatikko ennen.

Ihan toimiva peli, mutta vähän ankee tollanen tummanruskea möllykkä tiskialtaan vieressä, kun meidän keittiö näyttää tältä:

No ei se mitään. Meikä hoitaa.

Ensin maalasin pohjaväriksi valkoisen ja sen jälkeen voivottelin päivän, että mitä sitten tekisin.

Keksin, että sininenhän sopii tuohon nurkkaan just hyvin.
Joo.
Maalasin leipäläven siniseksi.
Voivottelin taas päivän, että mitäs nyt.
Sävy oli mielestäni vähän liian lastenhuoneensininen, enkä tiennyt, miten korjata asia.
Onneksi valaistuminen kuitenkin tapahtui, ja sudin lisää sinistä pintaan saadakseni tuollaisen vähän romanttisemman ja kuluneemman ilmeen.
Sitten olisin voivotellut taas, ellen olisi löytänyt Citymarketista juuri oikeanlaista lahjapaperia lootanpäällystyspuuhiin.

Decoupagesin siis kyseistä paperia leipiksen laidoille, ja johan kelpas.
Lopuksi liimalakkasin vielä koko paskan, enkä edes liimannut sitä umpeen. Mielestäni jo tästä pitäisi saada jonkinlainen tunnustus. 24 karaatin täyskultainen pokaali kelpaa hyvin.
Katsotaan, miten tuo käytössä kestää. Ainakin minulla kesti tämän tekeminen jotenkin neljä päivää.